Sirpa Tani

Metsäsuhde vaikuttaa olennaisesti kokemukseen metsien käyttömuotojen legitimiteetistä ja tulevaisuuden metsien käytön suunnitteluun. Ihmisen luontosuhde kehittyy elämän varrella ja koostuu muun muassa elämänkokemuksista, tiedoista, taidoista ja sosiaalistumisesta. Luonto- ja metsäsuhde on kullekin henkilökohtainen, mutta samanaikaisesti suhde luontoon kehittyy myös yhteisön jäsenenä tapahtuvan sosiaalistumisen kautta. Suomalaisten luontosuhteissa metsät ja suhde metsiin ovat perinteisesti olleet erityisen tärkeässä asemassa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan metsäsuhteen merkitystä nykypäivän suomalaisille. Tutkimuksen tavoitteena on tunnistaa suomalaisten aikuisten metsäsuhteiden erilaisia ulottuvuuksia sekä niiden yhteyksiä toisiinsa, erityisesti suhteessa yhteiskunnallisia hyötyjä tuottaviin ekosysteemipalveluihin. Lisäksi metsäsuhteiden ulottuvuuksia tarkastellaan eri-ikäisten aikuisten suhteen. Tutkimuksen käsitteellinen viitekehys perustuu ympäristösuhdetta käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen, jota käytetään suomalaisille aikuisille tehdyn laajan kyselytutkimusaineiston (n = 822) monimuuttujamenetelmin tehtyjen analyysien lähtökohtana. Metsäsuhdetta analysoitiin neljästä eri näkökulmasta, jotka olivat: metsiin ja luontoon liittyvä toiminta ja kokemukset, metsien ja luonnon tuottamat hyödyt, metsiin ja luontoon liittyvät huolet sekä metsien ja luonnon hyväksi toimiminen. Tulosten mukaan suomalaisten luonto- ja metsäsuhteet perustuvat sekä yksilöllisiin että yhteisöllisiin kokemuksiin. Tulokset viittaavat siihen, että metsäsuhteiden eri ulottuvuudet limittyvät keskenään, mikä kertoo ilmiön moninaisuudesta. Myös ihmisen ikä vaikuttaa metsään liittyvien ajanviettotapojen, tietojen, taitojen ja kokemusten painottumiseen sekä luonnon hyväksi tehtävässä toiminnassa. Metsäsuhdetta koskevat tulokset auttavat ymmärtämään kansalaisten metsiin liittämiä arvostuksia ja sitä, miten luonto-osaamista syventämällä voidaan edistää metsien kestävää käyttöä.

Syyskuun 2023 alussa käynnistyneessä Suomen Akatemian rahoittamassa tutkimushankkeessa ”Tieto kestäviä tulevaisuuksia rakentamassa” tutkimme, miten historian, maantieteen ja yhteiskuntaopin opetus voi auttaa käsittelemään kohtaamiamme kestävyysongelmia sekä ajattelemaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia. Hankkeen teoreettisena lähtökohtana on merkityksellisen tiedon (powerful knowledge) käsite, joka auttaa näkemään, miksi luotettavalla ja totuudenmukaisella tiedolla on ratkaiseva asema niin opetuksessa ja oppimisessa kuin kestävän tulevaisuuden rakentamisessa. Tutkimme hankkeessa, miten historian, maantieteen ja yhteiskuntaopin opetus voivat sekä yhdessä että erikseen tuottaa merkityksellisen tiedon oppimisen mahdollisuuksia. Samalla tutkimme prosessia, jossa tieteenaloihin perustuva tieto muunnetaan koulun oppiaineiden tiedoksi opetussuunnitelman, oppimateriaalien ja opetustyön kautta. Hankkeen ensimmäisessä osiossa analysoimme opetussuunnitelmien ja oppimateriaalien maalaamia mahdollisia tulevaisuuksia. Toisessa osiossa tutkimme nuorten tulevaisuuskuvia sekä tiedonalaperustaisen tiedon ja nuorten arkitiedon kohtaamista. Kolmannessa osiossa taas tutkimme, millainen merkitys oppiaineiden rajojen ylittämisellä on merkityksellisen tiedon kehittymiselle. Hanke on käynnissä vuoteen 2027 asti.

During its twenty-year history as a globally popular lifestyle sport, parkour has undergone institutionalization, professionalization and commercialization. In this article, the analysis of these changes is based on interviews conducted with Finnish traceurs who have long experience in parkour as practitioners and coaches, with some of them having parkour as their main occupation. Earlier research with the same participants provides the background to the subject and offers an overview of the development of the Finnish parkour scene. Special attention is paid to the ways in which indoor facilities and parkour parks have changed traceurs’ relationships with urban public spaces. These changes are analysed by applying the concepts of tight and loose spaces. The study shows how some participants strongly connected parkour to its original roots, whereas others emphasized its physical elements and were not that concerned about the sportization of the discipline. Due to the increased popularity of indoor facilities and parkour parks, parkour’s visibility in public spaces had diminished, which had decreased encounters between traceurs and other users of the same space and thus decreased parkour’s potential to loosen urban spaces – to make them more tolerant towards different ways of being.

Parkour is a spectacular form of movement often performed in urban public space. Practitioners (traceurs) run, jump, climb, vault and swing, making creative and often daring, use of the many physical features public space provides, including concrete walls, handrails and changes in elevation. Traceurs not only negotiate with the built environment but also with other users of that environment and with local police and security guards. In doing so, they challenge assumptions about what is possible, desirable and acceptable behavior. With observations and interviews conducted in Helsinki and Jyväskylä, Finland, this chapter documents the ways that traceurs make use of particular features of urban public space, as well as the ways they interact with other users. The chapter also examines how traceurs use social media as part of their practice, with visual materials showcasing a fascinating dialectic between the illusion of unimpeded flow and the reality composed of repeated training and editing of film footage of their actions. The chapter indicates how the loosening of space is always a dialectical and highly complex process, which takes place on the basis of particular conditions and within its particular local social and legal context.